Dosentti Juha Vuorisen esitelmä Kylmäkoski-Seuran vuosikokouksessa 15.3.2012

Kylmäkoskella Kylmäkoski-Seuran tilaisuudessa kirjastossa 15.3.2012 klo 18

JV: Kotiseutuasiaa

Arvoisat kuulijat. Hieman ajattelin aluksi, miksi minä sain kutsun tulla tänne tänään puhumaan Kylmäkoski-Seuran vuosikokoukseen. En ole Kylmäkoskelta, vaan asun Toijalassa. Ehkä taustalla oli seurakuntaan liittyvät kysymykset. Olen aika kauan ollut Akaan seurakunnan hallintoelimissä mukana päättämässä seurakunnan asioista. Kylmäkoski-Seuran puheenjohtaja Erkki Salon kanssa sovimme, että puhun kotiseutuasioista.

Kotiseututyö on usein ymmäretty sen puolesta toimimiseksi, että se säilyisi, mikä on ennekin ollut: Esimerkiksi kotiseudun paikalliskulttuuri (kotiseutumuseo), kotiseudun rakennuksista huolehtiminen (seurojen ja työväentalojen korjaaminen), kotiseudun ihmisten arvostaminen ja muistelu (esimerkiksi Väinö Linna – Urjalan Pentinkulman päivät). Tärkeää on myös kotiseudun kunniakansalaisista, sotainvalideista ja sotiemme veteraaneista, huolehtiminen ja heidän perinteensä tallettaminen.

Tällainen työ on hyvin arvostettavaa. Voidaan kuitenkin pohtia myös sitä, miten kotiseututyössä voidaan katsoa eteenpäin, miten kotiseudullamme voi ja kannattaa toimia, että tulevaisuudessa täällä on hyvä elää. Koska ympäristömme muutos on pysyvä ilmiö, on syytä pohtia, miten toimia muuttuneissa uusissa oloissa. Tarkastelen jatkossa hieman tätä puolta.

Toinen näkökulma kotiseutuasioihin on suhtautuminen muihin. Miten suhtaudumme muiden kotiseutuun tai miten suhtaudumme siihen kokonaisuuteen, minkä osa oma kotiseutumme on. Tarkastelen hieman myös tätä näkökulmaa.

Vuonna 1920 perustetun Turun yliopiston päärakennuksen seinässä on vieläkin teksti: Vapaan kansan lahja vapaalle tieteelle. Itsenäisyytemme alkuaikana jouduttiin taistelemaan monen asian puolesta. Yksi asia oli ankara kielitaistelu suomen kielen puolesta. Maahan haluttiin perustaa uusi suomenkielinen yliopisto ruotsinkielisen  Åbo Akademin rinnalle. Tavalliset kansalaiset – yhteensä yli 22.000 ihmistä – antoivat rahaa, kun opiskelijat tulivat sitä ihmisten kotoa hakemaan. Rahaa testamenttasi myös Karl Joutsen -niminen kullankaivaja veljensä Antonin kuoltua 1940-luvulla niin paljon, että sillä voitiin rakentaa yliopiston kirjasto. Rahansa veljekset olivat saaneet käydessään Amerikassa vuolemassa Klondyken kultaa.

Kuten talvisodassa – jonka päättymisen 72-vuotispäivää vietettiin toissapäivänä – 1910- ja 1920 -luvuilla kotiseutu miellettiin Suomeksi ja tärkeintä oli Suomen etu. Monelle oli tärkeätä ennen ja on edelleen suomen kielen etu. Mieleen muistuu usein Adolf Ivar Arwidssonin sanat 1820-luvulta: Ruotsalaisia emme enää ole, venäläisiksi emme halua tulla. Olkaamme siis suomalaisia.

Sakari Topelius kirjoitti 1800-luvun lopulla Lukemisia lapsille -sarjaan runon siitä, mitä sinun tulee rakastaa Siinä oli kohta:

Yli itses rakasta kotias
ja isän, äidin kunniaa,
mut ylitse näitäkin Suomeas,
ja yli kaiken Jumalaa.

Arwidsson korosti kansallisuutta jo melkein sata vuotta ennen Suomen itsenäistymistä. Topeliuksen mielestä oman ja oman perheen edun ylitse oli Suomen etu ja ennen kaikkea Jumala.

Mitä ajattelee hän, jolle oma kotiseutu on rakkain? Ajatteleeko hän katkerana esimerkiksi niin, että on se niin väärin, kun nuo toiset saavat etuja ja me emme niitä saa? Jos  joka puolella ajatellaan näin, on seurauksena ihmisten ja kylien välinen jännite ja riita. Jos nyt Viialassa tai Toijalassa ajateltaisiin niin, että on se niin väärin, kun Kylmäkoskella kyllä korjataan seurakunnan rakennuksia, mutta eipä näin tehdä Viialassa tai Toijalassa, niin riita siitä syntyy. Miksi rahat tuonne eikä tänne?

Jos näin ajatellaan, ollaan luomassa kyläpuolueita ja jännitteitä, eikä ajatella kokonaisuuden hyvää. Ajattelen niin, että päätös nykyisen kokoisesta Akaasta ja Akaan seurakunnasta on tehty ja näin nyt ainakin jonkin aikaa on. Siihen on hyvä mukautua. Jos jokainen paikallisyhteisö ajattelee vain omaa etuaan, olemme hankalassa paikassa.

Kun näin sanon, niin nousee epäilemättä mieleen kysymys siitä, miten asia liittyy Kylmäkoski-Seuraan. Eikö Kylmäkoski-Seuran tehtävä ole juuri Kylmäkosken ja kylmäkoskilaisten etujen ajaminen? Tottakai on, mutta luulen, että nykyisessä tilanteessa ja erityisesti tulevaa kehitystä ajaltellen paikallista etua voi ajaa parhaiten ottamalla huomioon myös muut ja arvostaen myös muiden tarpeita.

Kylmäkoskella on seurakunnan merkitys ollut suuri. Itsenäisenä seurakuntana sillä ei kuitenkaan ollut mahdollista rahan puutteen vuoksi korjata kipeästi korjausta tarvinneita seurakuntataloa tai Kylmäkosken kirkkoa.

Nyt Kylmäkoskella on oma kappeliseurakunta, koska Akaan seurakunnan kirkkovaltuusto niin halusi. Uskon, että tällaisen päätöksen taustalla oli ajatus siitä, että Kylmäkoskella tarvitaan oma hengellinen paimen ja mahdollisuus itse elää ja kehittää hengellistä elämää Kylmäkoskella. Jos käyttäisin katolisesta maailmasta olevaa esimerkkiä, niin on hyvä, että jokaisella paikallisella yhteisöllä on oma isä tai äiti Camillonsa.

Vaikka Kylmäkosken pappila on myyty, niin seurakuntatalo on nyt korjattu. Kirkko on saamassa tarvitsemansa kattokorjauksen luultavasti viimeistään loppukesään mennessä. Nämä korjaukset ovat olleet mahdollisia Akaan seurakunnan yhteydessä.

On kuitenkin niin, että myös Viialan kirkko vaatisi kalliita korjauksia, samoin Toijalassa oleva seurakuntatalo. Näitä ei ole voitu Akaan seurakunnassa nyt toteuttaa, eikä varmaan voida ihan vähään aikaan tulevaisuudessakaan.

Ajattelen niin, että on asioita, joissa paikallisuus on tärkeätä. Näitä asioita ovat ihmisille kaikkein tärkeimmät ja läheisimmät tarpeet. Kirkko on nähty täällä tärkeäksi. Sen puolesta on toimittu ja kerätty tähän mennessä jo huomattava rahasummakin.

Mutta on myös asioita, jotka kannattaa keskittää. Tällaisia asioita ovat seurakunnan osalta esimerkiksi tukitoiminnot. Onko se tärkeätä, että seurakunnan ihmisten palkat lasketaan paikallisesti, vai voisiko olla niin, että rovastikunnan tai hiippakunnan tasolla olisi se osaaminen, mikä palkkojen määrittämiseen tarvitaan. Eikö kuitenkin se ole tarkeintä, että palkka tulee silloin, kun sen kuuluukin tulla ja että se oiken laskettu? Samantapainen ajattelu sopii mielestäni moneen muuhunkin seurakunnan toimintaan.

Jos siis kysytään, pitäisikö pyrkiä paikallisuuteen voi pitäisikö pyrkiä keskittämään, vastaan, että kysymys on mielestäni väärin asetettu. Oikein on kysyä, missä asioissa tarvitaan paikallista lähtökohtaa ja missä asioissa kannattaa tehostaa ja keskittää toimintaa. Luulen, että tulevaisuudessa tulee entistä tärkeämmäksi säästää siellä, missä voi ja pitää huolta jokaisen ihmisen kotiseudun tärkeimmistä asioista.

Minusta meidän suomalaisten tulee arvostaa muita kulttuureja ja muiden maiden ihmisiä ihonväristä ja uskonnosta riippumatta. Olemme kaikki saman Taivaallisen isän lapsia ja riippuvaisia toinen toisistamme. Suhtautumisessa muihin on hyvä muistaa vanha lause: Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää.

Olemme todenneet, että Brysselisssä ei aina ymmärretä Suomen tarpeita. Suomihan voisi olla Keski-Euroopan väelle vaikkapa sellainen puisto, johon ihmiset sieltä voisivat tulla käymään. Helsingissä näkemyksenä voi olla se, että Lapin voisi muuttaa puistoksi, jossa ei hakkuita saa tehdä. Tampereella voidaan vähätellä Valkeakoskea ja Toijalassa Viialaa. Näin voidaan jatkaa. Kylmäkosken kirkolla voidaan vähätellä Aseman seutua ja ja siellä ihan syrjässä eläviä. Onko siis niin, että suuremmassa yhteisössä aina vähätellään pienempää? Ei toki aina, mutta riski on.

Toisaalta voidaan pienemmässä yhteisössä olla piittaamatta kokonaisuuden tarpeista ja tasapuolisuudesta. Pääasia, että meillä on. Olkoot muut, miten ovat. Tämäkin näkökulma johtaa jännitteisyyteen.

Ajattelen niin, että paras tulos saavutetaan, kun osataan tasapuolisesti huolehtia kaikkien paikallisten yhteisöjen tarpeista ja että paikallisesti otetaan vastuu myös kokonaisuuden ja sen muiden paikallisten yhteisöjen – muiden kylien – tarpeista. Tässäkin toisin mukaan vanhan suomalaisen sanonnan: Arvaa oma tilasi, anna arvo toisellekin!